maanantai 6. helmikuuta 2017

Laukkojen laaja suku, osa 2

Sipulien eli laukkojen suvussa on kaikille tuttujen lisäksi paljon huonosti tunnettuja, erittäin käyttökelpoisia kasveja -makuelämyksinä, terveyttä tukevina tai koristearvoja omaavina. Messuille pyritään saamaan myyntiin hyvä valikoima sipuleita. Näin ennen messuja Inga tarjoilee maistiaisia aiheesta blogikirjoitusten muodossa.

Pohjanmaalle sijoittuminen avarsi syötävien sipulien valikoimaani kahdella loistotuttavuudella.

Ensin tutustuin monivuotiseen ilmasipuliin, jonka tieteellisessä nimessä esiintyvä sana vivipaarinen (=eläviä poikasia synnyttävä) kuvaa hyvin kasvin merkillisyyttä. Alkukesällä kasvi muistuttaa pillisipulia, mutta pillisipuli tekee kesän edetessä kukinnot toisin kuin ilmasipuli, jonka varsien päihin ilmaantuvat pikkusipulien ryppäät. Yhdessä ryppäässä niitä on muutamia ja mikä merkillistä, ne voivat jatkaa itse samaa kehitystä korkealla maasta eli rivissä voi huiskia toinen, jopa kolmas "polvi". Nämä lilliputtisipulit voi käyttää ravintona (kuori kylläkin kovoo kesän mittaan), mutta erityisen hyvin ne sopivat lisäysmateriaaliksi. Itse olen todella tykästynyt tähän kasviin: se antaa runsaan lehtisadon aivan alkukesällä, siinä vaiheessa, kun pihalta löytyy tuoretta vain villivihannesrintamalta.

Kun Pohjanmaalla etsiskelin sipulinistukkaita maatalouskaupasta, niin törmäsin tarjonnassa kilohinnaltaan huomattavasti kalliimpiin ryvässipulin istukkaisiin. Mitä ne ovat? Istukas tekee kuulemma monta voimakkaanmakuista sipulia. Oli pakko kokeilla. Nykyisen ryvässipulikantani olen hankkinut hunajalla vaihtamalla karjalaispapalta, jonka äiti oli tuonut ne mukanaan rajantakaisesta Karjalasta. Joka syksy valitsen suurimmat istukkaiksi. Koen, että niitä on vaalittava, koska antajakin on jo manan mailla.

80-luvun alussa tehtiin retkiä Leningradiin. Semmoisella kävin minäkin. Pysähdyttiin Viipurin torilla. Muorit myivät "kielonlehtikimppuja". Ihmettelin, kuka niitä ostaa, kun ei ole yhtään kukkaakaan mukana. Kielitaitoni ei riittänyt asian selvittämiseen.

Karhunlaukka. Kuva: Markku Nuojua
Kului pari vuotta. Pääsin retkelle Tallinnaan. Siellä kadunvarsilla kohtasin samanlaisia kimppuja kaupittelevia. Asia selvisi. Kyse on "metsäsipulin" lehdistä ja niitä myydään syötäväksi. Kasvin virallinen nimi on karhunlaukka. Sillä on Suomessa vain yksi luonnonvarainen esiintymä, mutta jo Suomenlahden eteläpuolella se on lehtometsissä yleinen.

Karhunlaukan siemenet on saatava tuoreena kylvettyä, sillä ne menettävät itävyytensä nopeasti. Kasvi viihtyy hyvässä mullassa ja on sopeutunut pähkinälehtojen valaistusolosuhteisiin: toukokuussa suora auringonvalo, mutta pähkinän saatua kesäkuun alkupuolella lehtensä se on tottunut pääsemään vähintään puolivarjoon. Viihtyessään karhunlaukka levittäytyy mukavasti tarjoten alkukesällä maukasta, valkosipulille vivahtavaa salaattiainesta syödä asti. Juhannuksen jälkeen kehittyvät valkoiset kukinnot. Silloin kasvi käy koristekasvista ja saa kerätä voimia seuraavan kevään satoa varten. Loppukesällä sen maanpäälliset osat katoavat.

Ohotanlaukka. Kuva: Markku Nuojua
Yhteistyö Tornion arboretumin kanssa tutustutti minut ohotanlaukkaan. Se oli heille tullut Kirovskin kasvitieteellisestä puutarhasta. Kasvi on huomattavasti rotevampi kuin karhunlaukka, joten se on myös satoisampi. Se on pohjoisesta peräisin olevana kasvatusolosuhteisiin nähden paljon vaatimattomampi kuin eteläistä alkuperää oleva karhunlaukka. Ohotanlaukan maku ei tosin yllä aivan karhunlaukan tasolle, mutta raikasta, vihreää salaattiainesta ovat senkin nuoret lehdet.

Voitonlaukkaa on taimistoilla yleisesti myynnissä koristekasvina. Se muistuttaa aikalailla ohotanlaukkaa, joka tosin on leveä- ja ohutlehtisempi. Voitonlaukka on ravintokasvinakin käyttökelpoinen alkukesän ruuanvalmistuksessa ja kun kasvusto palautuu kesän mittaan kuosiinsa, sen voi jättää keekoilemaan kasvimaan koristeeksi.

Voitonlaukka. Kuva: Markku Nuojua
Raahelainen Paula Pirinen tutustutti minut kiinansipuliin eli kiinanruohosipuliin. Ihastuin sen miedosti valkosipulille vivahtavaan makuun ja ruohosipulimaiseen olemukseen. Kasvi on kuitenkin osoittautunut paljon sukulaisiaan hidaskasvuisemmaksi, joten en ole raaskinnut käyttää sitä ruuaksi yhtä suruttomasti kuin ruohosipulia ja karhunlaukkaa. Kiinansipulilla ei näytä olevan kasvupaikkansa suhteen erityisvaatimuksia. Jos sitä ei verota runsaasti ravinnoksi, se kehittyy komeaksi pehkoksi, jonka valkoiset kukat koristavat pitkään kasvimaata.

Muutamana keväänä olen ollut niin toimelias, että olen saanut kylvettyä jättisipulin siemeniä esikasvatukseen. Siinä kasvi, joka palkitsee loppukesällä: suuret sipulit ovat ihanan mietoja tuorekäyttöönkin.

Jossakin kasvitapahtumassa minulle kiikutettiin tunnistettavaksi ruikulalehtinen, miellyttävästi sipulille tuoksuva kasvi. En osannut ehdottaa sille mitään nimeä. Lykkäsin sen kotona likusterisyreenin juurelle ja siihen se hiljalleen kotiutui. Tutkiskelujeni tuloksena oletan, että se on käärmeenlaukka: vanha maustekasvi, jota villiytyneenä löytyy satunnaisesti Suomen luonnosta.

Uusin tulokas syötävien laukkojen kokoelmassani on Turun puutarhamessuilta viime keväänä hankittu vaarinlaukka. Kasvin lehdet ovat leveähköt ja maku raikas. Ostotaimi ei koolla voinut ylpeillä, mutta elinvoimaa siinä oli tuhdisti. Siitä kehkeytyi yhdessä kesässä komea puska ja kukkikin vielä kauniisti violetilta.

Näissä kahdessa blogikirjoituksessani olen käsitellyt ne sipulikasvit, joita olen viljellyt lähinnä syötäväksi. Tiedän, että monia on jäänyt itselläni kokeilematta ja niin muodoin myös tässä käsittelemättä. Kolmas blogikirjoitus tulee keskittymään kukkapenkkien laukkoihin.
Inga Nuojua on puutarhamessujen taustavoima ja Kotipuutarha-lehden mustan muovin mannekiiniksi tituleeraama oman tiensä kulkija. Ingan lajistoltaan uskomattoman rikkaassa puutarhassa ei rehkitä, vaan keskitytään nauttimaan kaikista luonnon vivahteista. Luomusti.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti